Mor-jens, Vuodatuksen Veijo! Täti otti itseään perseestä kiinni ja potkaisi niskaan, nimittäin nyt leikitään uudella hiekkiksellä. Blogi on vielä aika tynkä ja siellä saattaa esiintyä erinäisiä häsmänkäkkäröitä, kun vielä opiskelen Veijo Bloggerin käyttöliittymää, mutta tästä lähtien postaan vain sinne. Jätän tämän vielä auki ja vapaasti kommentoitavaksi, mutta en aio pyöriä enää kommenttilootissa vastailemassa tai jatkamassa mitään kommenttiketjuja täällä. Syy siihen, etten poista kommentointimahdollisuutta, on se, että Vuodatus poistaa kaikki vanhatkin kommentit jos sen teen.
Ehkä joistakin vanhoista kirjoituksistani on vielä joskus jollekin jotain iloa, koska ajattelin jättää tämän vain roikkumaan tänne. Kommentoikaa siis uuteen blogiin tästälähtien.

Kävin suorittamassa Blogilistalla vaadittavat jumppaliikkeet ja nyt siellä pitäisi olla blogi nimeltä Haarakiilakonttori(voi yllätys...) samassa linkissä, kuin missä tämä oli aiemmin.

Pitäkää peukkuja, että en hajota koko internettiä!
So long, Vuodatus!
-minh-

Ihailen ja pelkään lintuja. Sisälle tulevat linnut saavat minut hysteeriseksi pelosta. Entisessä kodissa  lepatti joku tilhi tai vastaava kerran olohuoneessa, kun Lapsuudenystävä oli kylässä. Tulimme keittiöstä olkkariin ja kun näimme linnun, ryntäsimme kirkuen ja toisiamme tönien ulos ja suoraan baariin. Istuimme juomassa olutta niin kauan, että päättelimme linnun joko päässeen ulos tai päässeen hengestään. Hiippailimme hiljaa takaisin ja kurkistimme olohuoneeseen. Siellä oli verilöyly. Kissat pesivät itseään tyytyväisen näköisinä ja pitkin huonetta oli sulkia, höyheniä, linnunjalkoja, siivenpalasia ja muita ruumiinosia. Toisen kerran naapurin täti tuli hanskat kädessä poistamaan linnun, joka oli eksynyt parvekkeen kautta sisään ja johon kissat eivät päässeet käsiksi. Minä pyörin sillä aikaa keittiössä kädet korvilla ihan kauhuissani.

 Olin tuossa eräänä aamuna töissä ja avasin normaalisti myymälän. Jätin ovet levälleen auki, koska halusin tuulettaa. Kun kävelin takaisin kassalle ja käännyin, myymälässä oli naakka. Ensin se pomppi kirjojen päällä ja sitten lensi suoraan minua kohti kassalle. Maastouduin tiskin alle ja kun nousin, naakka istui pää kallellaan puolen metrin päässä minusta telineen päällä ja katseli minua. Jähmetyin puujumalaksi ja tunsin, kuinka hiukseni nousivat pystyyn. Naakka ei näyttänyt vihamieliseltä, lähinnä uteliaalta, mutta minulla sydän hakkasi ja polvet tuntuivat veteliltä. Seisoin hetken kassalla hiljaa naakka pääni vieressä, sitten hirvittävästi vapisten  kumarruin hitaasti ottamaan puhelimen hyllystä ja hiivin pois kassalta, säntäsin juoksuun takahuonetta kohti. Naakka lensi perässäni ja pamahti suoraan ikkunaan. Se alkoi räpistellä paniikissa ja pyörryksissä ympäriinsä ja lepatti suoraan kohti minua, siis ihan päälle. Vajosin nurkkaan käsillä päätäni suojaten ja kiljuin hysteerisenä "mene pois, mene pois, iiiiiiikkk!" Naakka oli vähintään yhtä hysteerinen ja lensi uudestaan ikkunaan ja lepatti siinä vieressä käheästi rääkyen. Pakenin polvet vetelinä käytävän kautta pihalle, onneksi puhelin kädessä ja kiersin toiseen ikkunaan. Naakka oli loukossa pienessä välikössä ikkunalaudalla ja katseli minua hätääntyneen näköisenä nokkaansa aukoen ikkunan läpi. Joku tyttö seisoi vieressäni katsomassa ja sanoi, että oli ollut juuri tulossa kauppaan, kun näki minun juoksevan lintu perässäni pitkin myymälää ja päätti, ettei uskalla tulla. Ohi käveli vartijakundi, joka hoitaa meidänkin myymälän vartiointia. Pyysin häntä pelastamaan Naakan, mutta hän sanoi vain "hyi vittu. Mä en tohon koske" ja käveli pois. En keksinyt muuta, joten soitin hätäkeskukseen(vähän kyllä hävetti silloin, mutta jälkeenpäin ei yhtään). Siellä päivystäjä kyseli kuultuaan myymälässä sekoilevan "mustan linnun, joka on todennäköisesti naakka, mutta saattaa olla joku muukin" tehokkaalla äänellä tehokkaita kysymyksiä: kauanko lintu on ollut sisällä? Oletko avannut kaikki ovet? Kuinka kauan olet yrittänyt hätistellä sitä ulos?
 Valitettavasti jouduin vastaamaan, että en hetkeäkään, vaan pakenin paikalta heti kun pääsin. Päivystäjä lupasi lähettää apujoukkoja kauempana sijaitsevalta paloasemalta ja käski soittaa heti takaisin jos lintu lähtee oma-aloitteisesti.

Seisoimme tytön kanssa ikkunan takana ja seurasimme Naakan touhuja sisällä. Se tuntui seuraavan minua ikkunasta toiseen ja aina, kun se asettui jonkun telineen päälle istumaan, se katseli minua ja kallisteli päätään. Se sai hepuleita välillä ja lenteli ikkunoihin, mutta palasi aina matkamuistojen päälle istumaan, paskoi avaimenperät täyteen ja välillä nyppäisi rinnastaan yhden höyhenen irti. Naakka oli kaunis ja erittäin fiksun oloinen lintu. Sillä oli pienenpienet mustat nappisilmät, jotka ovat linnuksi yllättävän lähellä toisiaan, ja ihan erilaiset kuin esim. variksella. Vieressäni päivystävä tyttö ja minä juttelimme ja vahdimme Naakkaa ja odottelimme palokuntaa. Aina, kun asiakas oli menossa sisään, sanoin, että myymälässä on naakka, enkä minä uskalla tulla sisälle myymään, jotta pahottelen kovasti.  Yksi salkkumies vain hymähti ja marssi sisälle. Heti ovesta sisään päästyään hän huomasi vieressä telineen päällä istuvan Naakan ja ryntäsi trenssinliepeet hulmuten ulos, katsoi minua järkyttyneen näköisenä ja käveli pois taakseen vilkuillen.


                           


                                                           kuva on napattu täältä.

(nyt itseasiassa herää kysymys, että oliko Naakka oikeasti naakka? Wikipediassa ja muissa lintutietouslähteissä sanotaan ja kuvista näkee, että naakalla on vaaleat silmät, mutta minun Naakallani oli ihan satavarmasti mustat silmät, näin sen niin läheltä ja niin moneen kertaan, ei epäilystäkään. Nyt kuvia katsoessani muistelen, että nokkakin olisi ollut päältä vähän litteämpi, ei ollenkaan noin kyömy. Naakka oli mustanharmaa ja sillä oli vähän vaaleampi kauluri, joka oli hyvin takkuisen näköinen. Se oli paljon varista pienempi ja ihan eri näköinen muutenkin, varis eikä korppi se ei ollut missään tapauksessa. Onko mahdollista, että Naakka oli joku muu lintu? Tai sekarotuinen?)

Vartin odotettuamme vanhanaikainen brankkarin auto ajoi paikalle ja sieltä nousi sympaattinen mieshenkilö. Hän katsoi ikkunasta Naakkaa, joka parhaillaan paskoi romanttisen viihdekirjallisuuden päälle ja sanoi: "kas, naakkahan se siinä. Katso, kun se on peloissaan. Minäpä autan sen ulos". Brankkari veti hanskat käsiinsä, otti autosta haavin ja meni sisälle. Hetken hän jahtasi Naakkaa ja lopulta haavitti sen lattialle. Minä ja tyttö tärisimme ikkunan takana. Palomies tuli Naakka kourissaan ulos. Lintu piti nokkaansa auki hassun näköisesti ja oli täysin jähmettynyt. Se oli ihan sotkeutunut haaviin. Menin katsomaan, kun palomies irrotti sitä ja juttelimme hetken. Hän sanoi, että "eihän nämä mitään päälle tule, peloissaan lentelevät. Katso, se on ihan stressaantunut ja paniikissa, ei tämmöinen ole kivaa linnulle." Hän irrotti Naakan, joka sai raivokohtauksen ja rääkyi suoraa huutoa. Sitten brankkari tutki sen jalat ja siivet ja heitti ilmaan. Naakka lensi vihaisen näköisenä kohti kattoja ja puunlatvoja ja me huokaisimme helpotuksesta. Loppupäivän pyyhin kirjoista linnunpaskaa ja selitin hämmentyneille asiakkaille, mihin he olivat juuri kätensä lyöneet.

Minusta pelastuslaitos on ihan mahtava! Brankkari oli erittäin empaattinen ja vaikutti tietävän linnuista paljon, selitti, kuinka naakat pörräävät nykyisin enimmäkseen Töölössä, aika isoissa parvissa ja kuinka stressaavaa se on linnuille joutua tuolla tavoin ihmisten ilmoille, sisätiloihin. Erityisesti minuun teki vaikutuksen se linnun kunnon tutkiminen ja varma, mutta hellävarainen käsittely.
Mukanani eläytynyt tyttö tuli kauppaan ja jäi juttelemaan kanssani vielä hetkeksi. Terveisiä hänelle ja kiitos henkisestä tuesta!
-minh-

P.S. Olisin niin kovasti halunnut laittaa Tiinan tekemän upean PMS-varoitusmerkin blogiini kalkattamaan, mutta Haarakonttorin pemssivaara on tältä erää ohi. Olen juuri siirtynyt seuraavaan vaiheeseen, jossa siivoan neuroottisesti, ahdan Fazerin sinistä naamaani ja vuodan kuin seula. Ensi kuussa sitten. Tuskimpa tässä mitään ihmeparantumisia pemssistä kuitenkaan tapahtuu...

P.S.2.  Olen ottanut suurimman osan pyytämistänne kuvista, lisää kuvausaiheita saa ehdottaa. Yritän parhaillani muuttaa Bloggerin Veijon hellään huomaan ja vaihdan blogia heti, kun teknisistä ongelmista selvitään(odota vaan, Tiina..:o) ja sitten laitan kuvat heti näytille uudessa, ehommassa Haarakiilakonttorissa. Laitan uuden blogin myös suoraan Blogilistalle ja tänne linkin, niin muuton pitäisi tapahtua suhteellisen kivuttomasti lukijoille.

Mikä upea syksyinen päivä! Hitto, kun en ole ostanut niitä pattereita kameraan vieläkään, huoltsikalla ei tietenkään ollut. Nyt on jo sen verran holotna, että pipa päässä on kuljettava ja minusta se tuntuu hyvältä. Paleleva lanttu ei ole kiva, ilman päähinettä alkaa aina jomottaa korvien takaa jos vähänkin tuulee ja siitä seuraa hillitön päänsärky. heivasin ison kassillisen erilaista headgearia hattuhyllylle ja totesin, että tässä ei nyt kuitenkaan ole kaikkea, mitä tarvitsen. Viime talven hittituote oli miss marple-hattu ja sellainen narupipa, mikä se nyt on nimeltään, josta roikkuu korvaläpistä sellaiset palmikkojutut. Lisäksi käytän aina talvisin isoa harmaata neulepipaa, joka on kuulemma samanlainen, joita mummini aina käytti, äidin mielestä ihan hirveä. Pari neulebaskeria ja tavallista mustaa pipaa löytyy myös. Tarvitsen lippalätsän, vielä yhden baskerin(kuulun näihin ikuisiin baskerijumittajiin) ja sellaisen tiukan, pyöreän myssyn, jossa on palleroneuletta. Metsästys alkaa heti lapsilisäpäivänä.

Eilen faijan ja vaimonsa luona syömässä ja juomassa. Tongin faijan vinyylejä ihan tohkeissani, sieltä löytyi kaikkea, mitä minulla ei enää ole, kuten joku Lard, kaikki Dead Kennedys, Slayer, New Model Army, yms yms levyt. Lisäksi kaikkia kuusikymmentäluvun upeita ensipainoksia ja kaikkea ihanaa.
 Hitto, löysin juuri levykaapistani New Model Armyn kolme vinyyliä ja laitoin heti Thunder and Consolationin soimaan. Nehän soittavat tässä kuussa Nosturissa ja lupasin viedä faijan synttärilahjaksi keikalle.
Meillä oli oikein mukavaa, paitsi että systeri on rasittava kännissä. Faija näytti dvd:lle siirrättämänsä kaitafilminpätkän vuodelta 1976 tai jotain. Filmissä minä riisun ulkovaatteita eteisessä, vääntelehdin valkoisissa villasukkahousuissa lastenhuoneen lattialla ja leivon äidin ja siskon kanssa pullaa ja joulutorttuja ja mätän luumuhilloa naamariin oikein urakalla. Olen kuulemma säilyttänyt täsmäleen samat ilmeet ja eleet lapsesta asti. Systeri oli niin hassun näköinen pienenä, nauroin katketakseni sille otsatukkatakulle ja kaksivuotiaan keimailulle. Mutta entäs äiti sitten! Filmillä ehkä 24-vuotias ja aivan sairaan hot! Hänellä oli pitkän suorat tumman punaruskeat hiukset, kakkumaskaraa, vaalea paitapusero ja törkeän cool farkkuhame. Ihmettelimme, miten upean näköinen hän oli nuorena(vaikkei nykyäänkään mitenkään paha) ja miten samanlaiset ilmeet ja eleet nuorimmalla siskollani on hänen kanssaan. Faijakin oli filmillä, nuorena ja myös tummahiuksisena, söi reteästi taikinaa ja lopussa pisti Coltin palamaan. Meillä leijui lapsuudessani aina paksu sininen savu kotona, vanhemmat polttivat paljon. Molemmat ovat lopettaneet jo monta vuotta sitten.

Minulle luvattiin muuttoapua ja sovimme myös leffafestareille menosta koko porukka(-miinus faijan vaimo, häntä ei kiinnosta se elokuva).
Tuli syötyä hyvin ja juotua ehkä vähän liikaa, koska tänään on krapula. Faijan ja hänen vaimonsa asunto on mielettömän hieno, vuosi sitten valmistunut iso kolmio merinäköalalla. Se on sekä tyylikäs että viihtyisä. Mistä ihmeestä ne on sellaiset rahat repineet?

Olen ollut tällä viikolla mielettömän väsynyt. Joka päivä olen taistellut töidenjälkeistä välikuolemaa vastaan, enkä ole vetänyt niitä kahden tunnin tirsoja, vaan palellut ja horrostellut väkisin pystyssä. Ruuanlaitto on ainoa asia, joka saa minut pysymään ylhäällä. Nyt odotan aika innolla sitä kilpirauhaslääkäriä talvella. Voi, kun piristyisin tästä ja pystyisin taas elämään normaalia elämää ilman näitä typeriä kilpparivaivoja.

Nyt on pakko saada krapulamättöä, eli kermaista pastaa runsaalla valkosipulilla. Sitten varmaan kuolen pois. Huomenna on pakko siivota, se pariskunta tulee iltapäivällä katsomaan kämppää ja minä haluan vielä ulkoilla ja ottaa valokuvia. Kunhan tuo sää pysyisi vielä yhden päivän kauniina.
*köps*
-minh-

Ihme päivä. Miten sitä voikin muuttua yhtäkkiä niin onnettomaksi räpeltäjäksi? Olin siivoamassa(tiedoksi: teen sitä nykyään palkkaa vastaan, maksoin velkani äidille vuoden siivouksilla ja olen jopa melko ylpeä itsestäni, hoidin sen kunnialla läpi) ja kaatamassa lattianpesuvesiä ämpäristä vessanpönttöön. Kaadoin ohi, vessanpöntön viereen lattialle. Töissä törmäsin kipeästi tiskin kulmaan, lantiossa on kämmenenkokoinen mustelma. Kävin ruokakaupassa. Pudotin lasitölkin lattialle. Hirveä haju lähtee maustekurkuista... Äsken kävin vessassa. Nakkasin tyhjän vessapaperirullan roskikseen, mutta se sinkoutui seinästä toiseen seinään ja vieri suihkutuolin alle, josta jouduin sen konttaamalla hakemaan. Siis ei minkäänlaista koordinaatiota tänään.

Asuntoasia etenee. Idän Perseen kämppä meni siis sivu suun, mutta tänään juttelin iloisen savolaistytön kanssa puhelimessa ja hän olisi erittäin kiinnostunut tästä kämpästä. Itse asuu tosi halvassa pienessä kaksiossa nisti-juoppo-lähiössä ukkonsa ja koiriensa kanssa. Sinne siis. Lähiöstä tullaan ja lähiöön mennään, sano. Sieltä on onneksi tosi hyvät bussiyhteydet keskustaan ja vuokra on törkeän halpa. Sunnuntaina hän tulee katsomaan ukkonsa kanssa tätä läävää ja sitten minä käyn siellä lähiössä ja sitten odotellaan jouluun asti, että heidän raha-asiansa selviävät ja minä saan vintin tyhjennettyä. Uskon, että tämä juttu onnistuu. Jos ei, niin sitten varmaan vaihtoilmoituksen kautta jku vastaava.

Minulle iski tannoin pakkomielle huudattaa Unidaa. Jotkut biisit paahtavat eteenpäin hyvinkin AC/DC- ja Cult-tyylisesti, enkä voinut lopettaa kuuntelemista. Siitä sitten tuli Cult-pakkomielle, onhan Cultilla muutama rock-historian rullaavin klassikkokappale(mm. Fire Woman, Mother) ja siitä alkoikin loputon suo. En osaa lopettaa. Etsin vain vanhoja levyjä ja hihkun ja huudatan, ihan riemuissani.

Mutta nyt jännittää. Laps ilmoitti, että "ei haittaa" muuttaa nisti-juoppolähiöön. Ollaan asuttu tässä kohta seitsemän vuotta ja siihen tulee muutos! Jännittävää muuttaa ikivanhasta talosta 60-luvun kerrostaloon, jossa on lasitetut parvekkeet ja 50 neliömetriä meille neljälle...huh!
-minh-

Jaahas, olipa hyvä, etten lähtenyt rymistämään sinne asuntojuttuun soittamatta ensin. Tässähän menee kaksi viikkoa pelkkien liitteiden hankkimiseen. Oletteko koskaan kuulleet "helsinkiläisyystodistuksesta"? Minä en ainakaan muista kuulleeni. Tästä näkyy, että asuntohaku tapahtuu kaupungin asuntohaun puitteissa, muttei kuitenkaan suoraan Toisen Linjan toimistossa(hah hah, meinasin kirjoittaa Toisen Linjan toimipisteessä, mutta sehän onkin Vinkki!) vaan alueella, josta haen asuntoa. Siitä Idän Perseen asunnosta olisi varmaan jo soitettu, jos olisin sen saanut. Hittolainen. Kun olen nyt laskeskellut, paljonko minulle jäisi rahaa niin halvassa asunnossa asuessani, en malttaisi olla täällä enää hetkeäkään.

Nyt minulla on aamupäivä aikaa ja voisin vaikka blogata vähän. Syksy on tullut todella vauhdikkaasti ja sehän tarkoittaa ainoastaan sitä, että talvikin tulee lujaa. Jos saan hieman ennustaa, ensi talvesta tulee helvetin kylmä. Ja siten tulee kuuma kesä vastapainoksi! Katsotaan vaikka helmikuussa, olinko kuinka väärässä.

Kärsin parhaillaan pahanlaatuisesta epäsosiaalisuudesta. Voimat on ihan loppu ja kaamea pemssi vaivaa. Näen painajaisia ja hikoilen öisin niin, että suihkussa on käytävä aamuin illoin. Töissä ärsyttää yksi extra, joka ei tee mitään, jos sille ei kirjoita listaa siitä, mitä pitää tehdä. Kuormapäivinäkin se jää iltavuoroon ja ilmeisesti lopettaa hinnoittelun ja hyllyttämisen heti, kun astun ovesta ulos, koska kaikki on seuraavana aamuna juuri kuten lähtiessäni töistä. Parin viikon jälkeen kirjoitin sille listan ja jokaisen tehtävän perään piirsin pienen laatikon, jotta se voi laittaa siihen ruksin, kun on tehnyt homman. Ja nyt puhutaan ihan perusasioista, mitä töissä tehdään.
Asiakkaat on myös olleet ihan perseestä. Eilen sisään tuli joku nainen, joka sanoi ostaneensa edellisenä päivänä jonkun kansion, jossa oli löysällä joku kuminauha. Että jos hän voisi tästä ottaa vaikka uuden kansion ja jatkaa matkaa. Ei kuittia, ei vanhaa kansiota mukana, ei mitään. Kun sanoin, että viallisen tavaran voi palauttaa ja sitten kyllä saa uuden tilalle, täti paineli kiroillen ulos. Jaahas.

Meille piti tulla maanantaina iso kuorma tavaraa, mutta kun se ei ollut yhdeltä vielä tullut, soitin Kiitolinjalle. Siellä ajoselvittäjä etsi tiedoista ja totesi puhelimeen: "rahtikirja löyty, tavara ei." Kysyin: "mitä se tarkoittaa?". Äijä karjaisi keuhkojen täydeltä puhelimeen: "no kyllä minä ainakin ymmärrän, mitä se tarkoittaa, jos minulta häviää rahat ja lompakko vaan jää jäljelle!" Oukki. Asiakaspalvelussa tiedettiin kertoa, että kuorma on kadonnut.
Vielä yksi: postimerkkien hinta nousi kahdeksaankymmeneen senttiin syyskuun alussa. Eräs rouva halusi ostaa ykkösluokan merkkejä. Kun sanoin hinnan, hän alkoi huutaa, että minä yritän tehdä voittoa ja laittaa rahat omaa taskuuni. Että ykkösluokan merkit pitää myydä seitsemälläkymmenellä sentillä, koska ne ovat samoja merkkejä kuin ennen syyskuuta. Siinä ei auttanut edes yrittää selittää(muut asiakkaat yrittivät myös sanoa rouvalle, että ei tässä nyt mitään vilunkipeliä ole menossa), sain saavillisen räkää naamalleni, kun rouvalta meni ns. hermo.
Saas nähdä, miten loppuviikko menee, kun pemssi vaan pahenee. Olen ottanut jo ajat sitten linjaksi, että olen ystävällinen kaikille, en lähde mukaan vittuiluun, mutta joskus se on aika vaikeaa.

Tiinalla oli loistava idea tällaiselle ideapuutteen piinaamalle bloggaajalle, eli kommenteissa sai ehdottaa kuvia, mitä hän sitten otti tavallisesta elämästään ja laittoi blogiin näytille. Ellei Tiina nyt pidä tätä törkeänä ideavarkautena(mistä voi laittaa vaikka kommentin tänne), niin minä voisin tehdä saman. Eli ehdotelkaa kuvausaiheita, minä sitten räpsin menemään ja toteutan toiveenne. Saisin ehkä vähän motivaatiota, saisin kameraan hankittua paristot ja pantua vähän vauhtia tähän touhuun. Nyt vaivaa äärimmäinen blogiväsymys, ei ole mitään sanottavaa mistään aiheesta. Olisin laittanut Kreetan-kuvia jo ajat sitten, mutta Esmeralda on vähän väsynyt ja nyt huomasin, että osa kuvista pitää kääntää vaakatasoon, Picasa on jotenkin onnistunut poistamaan ne muokkaukset. Teen sen kyllä pian.

Nyt vaan suihkuun ja pukeutumaan, ihanaa keskiviikkoa kaikille!
-minh-

Anu haastoi musameemiin.

Minä olen jumittanut saman soittolistan kanssa(ämppärissä) nyt muutaman kuukauden, välillä lisäilen vähän jotain, mutta enimmäkseen kuuntelen samoja bändejä, samoja biisejä. Syksyyn kuitenkin kuuluu ehdottomasti Pixies, kuten Sugar Kanekin jo ehti todeta. Meillä on jopa sama jumitusbiisi, eli Where is my mind.

                 
En kuuntele kesällä sen enempää iloisia rallatuksia kuin syksyllä, talvella tai keväälläkään, jotkut biisit vain kuuluvat syksyyn, mutta ne voivat ihan yhtä hyvin kuulua myös olennaisesti kesään. Olen kuunnellut jo kuukausikaupalla Black Mountainin In the Future-levyä ja listalle valitsen biisin Wucan.

                 

  Jokin aika sitten löytyi Endless Boogie, joka on ihanan jumittavaa, blues-voittoista kitarajuttuhommaa. Esimerkkibiisinä toimikoon vaikka Manly vibe.

                  

Nina Simone, jos kuka, kuuluu syysiltoihin. Otetaan vaikka Don´t let me be misunderstood.


                 

Mitähän muuta sieltä ämppäristä löytyy...kas, Nick Cave, toimii juuri nyt loistavasti ja varsinkin Boatman´s call-levy. En osaa päättää, mikä biisi..joku sieltä kuitenkin.


                 

Haastan Katan(että saatais toi nainen päivittämään joskus!), Gatan ja vaikka vielä Oharin, Marian ja Lumin. Kuudes haastettu on jokainen, jota kiinnostaa tehdä tämä meemi. Anteeks, nyt on vaikeeta linkittää. Esmeralda ryhtyi pykimään samantein, kun takuu meni umpeen uutenavuotena. Pykiminen meni niin pahaksi, että tälle on nyt tehty jotain eheytysjuttuja ja hiukan paremmin toimii. Luulenpa kuitenkin, että kovalevyt on formatoitava. Toinen kovalevy taitaa olla niin pahasti vaurioitunut, etten elättele turhia toiveita sen suhteen. Laps totesi kaikkitietävään sävyynsä, että "saattais olla halvempaa ostaa kokonaan uus kone". En usko tuota! En usko tuollaiseen kertakäyttöisyyteen! Tietokoneen on kestettävä kymmenen vuotta ja Esmeralda kestää! Jos ei, niin pannaan väkisin kestämään.

Olen edistynyt asuntoasiassa sen verran, että laitoin yhden hakemuksen yhteen tiettyyn kämppään menemään. Hakemukset käsitellään saapumisjärjestyksessä, ensimmäiselle hakijalle tarjotaan asuntoa. Saatoin hyvinkin olla ensimmäinen, joka ilmoituksen bongasi. Asunto sijaitsee Itä-Helsingin perseessä, ei edes missään metron varrella, vaan vielä pitää bussilla mennä ja se hiukan ahdistaa, mutta toisaalta siellä on iso parveke, oma sauna ja helvetin halpa vuokra, jolloin minulle jäisi elämiseen 2/3 palkastani. Se olisi ennenkuulumaton elämäntilanne. Huomenna lisää asuntojuttuja, menen ihan paikanpäälle hakemaan kämppää. En odota liikoja, mutta toivon, että pääsen täältä muuttamaan syksyn aikana pois.

Ulkona sataa. Joka päivä, kun pääsen töistä ja olen kauppakassien ja sateenvarjojen ja muiden kanssa liikkellä, alkaa puhelin soida, jokainen minut tunteva ihminen päättää aina soittaa juuri silloin. Nyt alkoi totaalinen puhelimeenvastaamislakko, en kestä enää.

Kämpässä leijuu omituinen mädän haju. Se ei tule roskiksesta, kissojen potasta eikä tiskialtaasta, kaikki on puhtaana. Laahustan pyjamahousuissa ja tohveleissa ympäriinsä nuuskien ilmaa ja yrittäen paikallistaa sitä lemua. En vain löydä. Parempi kai köpsähtää iltapäivätirsoille, varsinkin jos meinaa tästä vielä lähteä lenkille. Luitte oikein, yritän aloittaa lenkkeilyä ystäväni E:n kanssa. Tuonne sateeseen en kyllä tasan lähde rämpimään, joten kahdeksalta olis parasta olla kuivaa.
-minh-

Lupasin jo ajat sitten kirjoittaa possaripostauksen, eli Lumin aloittaman haasteen kirjoittaa välillä merkintä pelkästään positiivisista asioista. Nyt on sen aika!

Äsken ystäväni Nefertiti kutsui minut Oikeaan Kotiinsa, eli keväällä ostamaansa vanhaan maalaistaloon ensi viikonlopuksi. Siellä on kuulemma rauha ja peuroja ja sieniä. Vaikka perjantaina onkin blogimiitti ja olin jo sopinut meneväni sinne, olen päättänyt jo aikoja sitten olla itsekäs ja tehdä asioita, joita haluan tehdä ja nyt haluan eniten mennä sinne landelle. Kaipaan rauhaa ja luontoa kovasti, jostain ihmeen syystä Kreetan jälkeen ei ole tullut käytyä Inkoossakaan ja kohta syksy ja kaikki suunnittelemani asiat ja myöskin velvollisuudet imaisevat niin tiiviisti mukaansa, että en varmaan jaksa viikonloppuisin tehdä yhtään mitään. Sitä paitsi saaressa käyminen loppuu kuitenkin jossain vaiheessa ja siellä on vaikea olla ihan hirveällä säällä, nyt on otettava kaikki irti maaseudun rauhasta. Sieniä!

Takana on leppoisa ja mukava viikonloppu, jolloin katsoin Prison Breakin ykköskautta ja makasin vetelänä, hyvällä fiiliksellä. Sunnuntaina tapasin Gatan, jonka kanssa olikin hyvä keskustelusessio ja ihanat Bullmanin lihapullat.
Viime viikolla olin baarissa vanhan ystäväni E:n kanssa ja tänään kaupungilla K:n kanssa. Arvostan ystäviäni ja ystävyyssuhteitani aina, mutta minulla on pitkiä kausia, jolloin olen todella huono tapaamaan ja pitämään yhteyttä, kun kaipaan yksinäisyyttä ja poden samalla syyllisyyttä ystävien laiminlyömisestä(vai laiminlyönnistä? Anyhoo, hirveä sana!). Nyt jaksan taas olla sosiaalisempi.

Olen hyvissä väleissä perheeni ja muidenkin ihmisten kanssa ja se on ihana asia. Sisko tulee huomenna töiden jälkeen käymään ja lainaamaan jotain kirjoja Kyrpoksen-matkalleen. Katsellessani kirjojani, aloin taas miettiä kirjapaketin lähettämistä ystävälle. Se on niin hykerryttävää puuhaa! Huomaan nauttivani lukemisesta taas nykyään ihan suunnattomasti, luen kaikki työmatkat ja ruokatunnit, sekä ennen nukkumaanmenoa vielä sammahtamiseen asti yleensä sängyssä. Muistatteko, kun vuosi sitten en pystynyt lukemaan mitään pitkään aikaan? Se oli masentavaa, koska minulla ei vielä ole ollut sellaista kautta elämässäni, etten olisi pystynyt lukemaan. Kun siitä blokista pääsin yli, olen lukenut mielettömästi. En ole tehnyt kirjapostauksia pitkiin aikoihin, koska luen niin paljon, etten pysty keskittymään jo luetusta kirjasta kirjoittamiseen, kun olen niin sisällä jo seuraavassa.
 Löysin tänään halvalla Paul Austerin Oraakkeliyön, jota en ehkä olekaan lukenut, olen sitkeästi väittänyt niin, mutta kansiliepeen selostus ei vaikuta yhtään tutulta.
Kreetalla ostin lähimarketista Austerin Brooklyn Follies-pokkarin. Ostin sen joskus Suomesta kun se oli vasta ilmestynyt englanniksi ja annoin sen eräälle Auster-fanille. Nyt Kreetalla kirjani hupenivat kovaa vauhtia, samoin Lapsen(hänellä oli käsimatkatavaroissa 9kg kirjoja, juuri ja juuri sai viedä repun koneeseen) ja kävimme Haniassa hakemassa välillä lisää lukemista. Lopussa piti käydä lähimarketissa tonkimassa pokkarihyllyä pienessä paniikissa ja sieltä löytyi sitten Brooklyn Follies. Siinä on ihana valokuvakansi, katukuva Brooklynista joitakin kymmeniä vuosia sitten, miehiä kävelemässä ja seisoskelemassa kadulla. Päätin ostaa sen, koska muistin pitäneeni kirjasta kovasti ja kansi viehätti minua erityisesti. Kotimatkalla lentokoneessa huomasin, että sivulta 186 hypätään suoraan sivulle 219 ja sivun 250 jälkeen  ollaan taas sivulla 219 ja siitä se jatkuu loppuun ikäänkuin normaalisti(kirjoitin ensin "jormaalisti", mahtava sana!).  Joskus, kun lukemastani kirjasta on puuttunut sivuja tai ollut tuonkaltaisia virheitä, olen mennyt ihan pois tolaltani, lukukokemus on ollut heti pilalla ja olen ollut silmittömän vihainen. Tällä kertaa kiroilin hetken, mutta jatkoin sitten lukemista. Olinhan lukenut sen ennenkin ja kreetalaisissa minimarketeissa voi odottaa törmäävänsä juuri tuonkaltaisiin juttuihin. Ihmettelin itsekin sitä, miten ennen olen raivostunut niin pahasti puuttuvista tai sekaisinmenneistä sivuista.

Matkalla luin myös Khaled Hosseinin A Thousand splendid suns-romaanin ja niiskutin. Se oli kaunis, vakuuttava. Hotellin uima-altaalla oli ruotsalainen viisikymppinen perheenisä, joka istui tuntikausia varjossa ravintolan pöydässä ja luki samaa kirjaa, järkyttynyt ja melkein epäuskoinen ilme naamallaan. Mietin välillä, menisinkö juttelemaan kirjasta, mutta päätin jättää lomailijan rauhaan. Olisi kuitenkin voinut olla kiinnostavaa puhua siitä jonkun ihan vieraan ihmisen kanssa, joka luki sitä samaan aikaan. Löysin muistaakseni Haniasta Esther Freudin Love falls-kirjan, joka oli ihana. Olen aikoinani rakastunut Freudin kirjoihin kun sain Hideous Kinky-pokkarin Ciaralta, se oli tullut Marie Claire-lehden kylkiäisenä ja sain sen "happy-bagissa"(happy-bag annetaan ystävälle jolla on paha mieli. Siinä voi olla mitä tahansa, kunhan se on kivaa. Siinä nimenomaisessa happy-bagissa oli tuo kirja, Chanelin paloautonpunainen kynsilakka, Marie Claire-lehti ja jotain muuta fandea). Suomessa rykäisin Akateemiseen ja tilasin Gaglow, The Wild ja Peerless flats-kirjat heti kun pystyin. Freud kirjoittaa fantastisesti lapsuudesta ja nuoruudesta, en tiedä ketään, joka osaisi kuvata lapsen maailmaa niin hauskasti, liikuttavasti ja todellisesti, kuin hän. Kirjoissa toistuvat tietyt asiat, kuten yksinhuoltajaäidit, sisarusten välinen suhde, boheemi elämäntapa ja kasvuympäristö, poissaoleva isä, jonka elämä on täysin erilaista ja jonka kanssa suhde on hapuileva ja kömpelö, mutta hyvin tärkeä, sekä varsinkin yksi tietty teema, joka koskettaa minua kauheasti, nimittäin lapsen valtava tarve saada hyväksyntää vanhemmiltaan ja huoli heistä. Lukekaa ihmiset Esther Freudia. Matkan jälkeen kaivoin koko nivaskan hyllystä(kirjoitin ensin "hylystä", voihan sen varmaan niinkin ilmaista), olen nyt lukenut Gaglow´n, Peerless flatsin ja kohta The Wildin. Sitten on vielä Hideous Kinky ja kokonaan lukematta on vielä yksi kirja, muistaakseni The Sea house nimeltään. Tässä kuussa en osta enää mitään, mutta lokakuussa hankin sen heti kun mahdollista.

Mitähän muuta olen lukenut...niin, Amy Tanin The Bonesetter´s daughter-pokkarin luin matkalla. Rakastan myös Amy Tanin kirjoja. Yksi kirja jäi kesken, nimittäin Marjaneh Bakhtiarin Mistään kotosin. Se kertoo Ruotsissa elävästä iranilaisperheestä ja on minusta tosi tylsä. Tai ei tylsä. Huono. Suomennoskin tökkii. Osaisinpa ruotsia niin hyvin, että voisin lukea ruotsiksi.

Tässähän tätä asiaa nyt tulee sitten taas ihan oksentamalla, mutta olen ollut vähän bloggausblokissa viime aikoina.

Vielä on lisää asioita, jotka ovat hyvin: olen ruvennut nukkumaan taas paremmin. Yleensähän heräilen vähintään kuusi-seitsemän kertaa yössä, nykyään saatan herätä vain kerran, jopa kahtena yönä peräkkäin. Valitettavasti unihalvaukset ovat palanneet, samoin villit lucid-unet ja painajaiset. Viime viikolla näin mm. unta, että minut teloitettiin ja sitten kuolin. Se ei kyllä tuntunut yhtään pahalta, kaikki vain loppui, ja elämä poistui minusta, mutta silti. En kaipaa tuollaisia unia. Unihalvaukset tulevat ihan yllättäen, en löydä mitään yhteyttä stressiin, väsymykseen yms. Välillä ne ovat "vain" hallusinaatioita, varjoja huoneessa ja ääniä, hirvittäviä pelkotiloja ja välillä minua riepotellaan ympäri huonetta ja pitkin seiniä, kuin olisin jonkun pahan hengen riivaama. Siis unessa lentelen huoneessani pitkin lattioita ja näen kaiken selvästi, kun huonekalut ja seinät vilisevät silmissä ja minä paiskaudun jonnekin keinutuolin jalaksien alle liiskaksi.
Joka tapauksessa, possarinahan tässä piti olla, joten keskityn mieluummin siihen, että saan nykyään kunnollisia, pitkiä yöunia, enkä herää kuin vessaan ja ehkä tarkistamaan kellon pari kertaa. Se on jo huimaa edistystä, jos keskimääräisesti olen viimeiset pari vuotta heräillyt kymmenen kertaa yössä.

Kunnon uni vaikuttaa possaristi koko elämään. Tarkkaavaisuuteni on paljon parempi nykyään, muisti ei ole pelkkää sumua, vaikka kyllä niitäkin päiviä ja kausia välillä on. Samoin mieliala on tasaisempi eikä niin levoton ja hyppelehtivä. Tiedän kyllä, että olen alavireinen ja väsynyt(ja ne pemssit ja palelut ja lihomiset ja muut hypotyreoosin oireet), ollut yli kymmenen vuotta, mutta säännölliset elämäntavat kyllä selvästi auttavat, se että itse tekee jotain, eikä heittäydy pelkästään jonkun kilpirauhashormonin varaan miettimään, että miks mä en jaksa mitään. Olen ruvennut pitämään kiinni joistakin asioista, vain siksi, että ne auttavat minua voimaan paremmin. Säännöllinen ja hyvä ruoka, riittävästi unta ja ulkoilmaa päivittäin.

Musiikki on aina iloinen asia. Erittäin iloiseksi minut teki Stupidon uutiskirje viime viikolla, siellä sanottiin, että nyt on saatavilla muutama kappale Kyuss-vinyyleitä, joita olen metsästänyt jo pitkään. Kyuss on bändi, jonka löysint uudestaan 90-luvun jälkeen Katan myötävaikutuksella. Ehkä maailman paras bändi kautta aikojen, hyvin mahdollista.

                                     

 Soitin levykauppaan juuri ennen sulkemisaikaa ja kysyin levyistä, poika sanoi puhelimessa, ettei löydä niitä, mutta etsii ne seuraavaksi päiväksi minulle, ja jos ei löydä, soittaa aamupäivällä minulle töihin. Puhelua ei kuulunut, olin lainannut jo A:lta rahaa ja säntäsin Stupidoon töiden jälkeen. Myyjä oli tietysti unohtanut koko jutun ja alkoi etsiä levyjä. Ei löytynyt. Hän soitteli varastolle ja lopulta lähti jo työaikansa loputtua kaivamaan niitä henkilökohtaisesti. Siinä kesti ja kesti ja olin jo katsonut itselleni lohdutuspalkinnot jos ja kun Kyuss-levyjä ei löydy. Hypistelin masentuneena Endless Boogien loistavaa Focus level-levyä, kun poika tuli takaisin kolmen Kyuss-vinyylin kanssa.

             


 Olin ja olen niin iloinen! Kannatti olla kaukaa viisas ja hankkia levyt aikoinaan cd:nä, koska nyt ne saa myytyä pois ja osa rahoista maksaa nuo vinyylit.Eihän tuossa kaikkia ole, mutta minulle kolme tärkeintä ja parasta levyä.

    

Tänään iloitsen siitä, että Lapsen lukio alkoi ja hän sanoi biologian kurssia "kiinnostavaksi" ja bilsankirjaa "tosi hyväksi", sekä matikankurssia "helpoksi"(otti varmuuden vuoksi nollakurssin matikassa ja ruotsissa, vaikka matikka on aina mennyt ihan hyvin). Laps on itse laatinut päiväjärjestyksen itselleen(herätys joka aamu samaan aikaan ja läksyt heti aamupäivällä) ja rajoittaa netissäolemista ja pelaamista itse. Olen tosi ylpeä. Laitoin tänään perinteistä herkkuamme siiderikanaa, koska löysin pitkästä aikaa kokojyväsinappia, ah ihanuutta!

A:n äiti singahti eilen tuomaan ämpärilisen luumuja ja toisen omenoita, omasta puutarhasta ja ilman myrkkyjä. Luumut on ihan käsittämättömän ihania ja nyt mietin kuumeisesti, mitä voisin niillä tehdä, etteivät ne ehdi mennä pilalle. Säilönkö ne alkoholiin? Teenkö hilloa?

Kello on jo ihan sairaasti, pitäisi nukkua, mutta kun nyt kerran aloitin bloggaamisen niin teen tämän loppuun.

Vielä yksi possari-asia, asia joka tekee minut onnelliseksi tänään, huomenna ja monta tulevaa vuotta, nimittäin Uudet Saappaat!

                          

kuva napattu Paras aika vuodesta-blogista, kiitos ja anteeksi!

Olen näitä väijynyt jo tosi pitkään ja miettinyt, investoinko joihinkin fantsuihin tappajakorkkarinilkkureihin vai näihin vai näiden uuteen versioon, joka on pitkävartisempi saapas ja vähän erilainen, mm. tikattu kärki jne. Mielestäni tein hyvän päätöksen, yksi pari minun kokoani  jäljellä, pakkohan ne oli poistaa sieltä kuleksimasta. En halunnut enää odottaa, kun olen näihin säästänyt pitkään, eikä myyjä tiennyt milloin uudet saappaat ovat tulossa, eikä itse asiassa löytänyt koko mallia katalogista eikä netistäkään enää. Kun tuntuu, että joku himoittu asia menee nenän edestä, iskee panique ja päätös on tehtävä nopeasti. Onneksi en odottanut, olinhan päättänyt ostaa nuo bootsit jo yli vuosi sitten, eikä ihastukseni niihin ole laimentunut tippaakaan säästäessäni ja odottaessani sopivaa hetkeä. Nyt voidaan unohtaa ne pillifarkut ja kaikki muukin ostaminen, kiintiö on täynnä.
Löysimme myös K:lle kengät ja molemmille t-paidat ja minä jouduin ostamaan pimppariksia ja Lapselle boksereita. Se on muuten tarkkaa touhua noiden teinin boksereitten kanssa, mitkä tahansa eivät nimittäin kelpaa. Ainoastaan raidalliset tai ruudulliset, leveät puuvillaiset ja ohuet liehuvalahkeiset. Tiedättehän, sellaiset, jotka maksavat ihan sairaasti.
-minh-

Kirjoitin sunnuntaina pitkän postauksen valokuvineen ja menin tallentamaan sen jotenkin päin wittua, koska nyt siitä ei ole mitään jäljellä, kun sen olisin julkaissut. Esmeralda pykii ja hidastelee muutenkin ja minua ärsyttää. Tulin juuri töistä kotiin, avasin Kelan kirjeen ja sain lukea, että asumistukihakemukseni on hylätty, koska tuloni ovat sen kirjeen mukaan melkein kaksi tonnia kuussa. Miksi tämän pitää olla niin vaikeaa? Normaalina kuukautena minulle jää vuokran ja peruslaskujen jälkeen 200euroa kukaudeksi rahaa elämiseen ja jos sattuu vielä sähkölaskut, nettilaskut sun muut samalle kuulle, niin jään miinukselle. Miksi tämä on aina tämmöistä?
Onneksi en lannistunut ihan täysin, koska olen viimeinkin saanut toimitettua pari asuntohakemusta ja uskon ja toivon, että päästään muuttamaan jo tänä syksynä. Ihan mihin vaan, kunhan siellä on parveke, se ei ole ensimmäisessä kerroksessa ja vuokra on max 650 euroa. Mahdumme mainiosti vaikka neljäänkymmeneen neliöön, minä en enää välitä.

En oikein muista, mitä sunnuntaina kirjoitin, mutta eisevväliä, koska nyt kirjoitan syksystä. Minulle syksy tarkoittaa aina Uutta Elämää. Elän siis edelleen, 36-vuotiaana, koululaisrytmissä ja minusta niin on hyvä. Tammikuussa Uuden Elämän aloittaminen on tylsää, koska sitä on niin horroksessa ja väsynyt ja koomassa joulun jälkeen. Kesän jälkeen energiat on niin kohdallaan kuin ne tällaisessa vammaruhossa voivat ikinä olla ja on helpointa aloittaa aktiviteetit sun muut kun on vielä kaunista/edes valoisaa.

                                        Terve mieli terveessä ruumiissa

Uuteen Elämään kuuluu tietysti vanhojen harrastusten elvyttäminen ja uusien aloittaminen. Minulla se tarkoittaa tää syksynä taas kerran joogan aloittamista. Olen aloittanut joogan tänä vuonna jo kaksi kertaa ja joutunut kaksi kertaa jättämään sen kesken. Nytkin hiukan hirvittää, että millä maksan sen, kun ei sitä asumistukeakaan herunut, mutta toisaalta olen hyvin pättäväisessä mielentilassa ja valmis tinkimään jostain muusta(öööh...kaljasta?) saadakseni hiukan ryhtiä ja hyvinvointia ruumiiseeni ja mieleeni.
Kun harrastuksen aloittaa tai elvyttää, alku on aina hienoa,  salille juoksee suorastaan tukka putkella ja suunnittelee joogaavansa seitsemänä päivänä viikossa ja niin edelleen ja parin viikon päästä huomaa luistaneensa harjoituksista jollain ihmeellisellä tekosyyllä, kuten likaisilla jumppakamoilla. Tämän takia jumppakamojen tulee roikkua aina puhtaina kassissa ulko-oven kahvassa. Töiden jälkeen on puolitoista tuntia aikaa harjoitusten alkuun ja jos ei ole skarppina, saattaa löytää itsensä kapakan nurkkapöydästä parin promillen keimoissa tarjoilemassa elämänviisauksia kanssajuopoilleen. Töiden jälkeen täytyy siis tietää, miten viettää aikansa ennen joogaa. Ainahan sitä voi mennä kahvilaan juomaan smoothien ja lukemaan lehtiä, mutta on valittava kahvila, johon ei singahtele mitään dokukavereita tarjoamaan tuoppeja. Kirjasto ja levykauppa ovat ehkä parhaita paikkoja ylimääräisen ajan viettoon. Vaatekaupoja en suosittele, niissä saattaa tulla sen verran kova hiki ja ahdistus, että on pakko mennä juomaan se tuoppi kun pääsee ulos. Pahimmassa tapauksessa sitä ostaa kaupat tyhjiksi, palkitsee itsensä oluella ja huomaa, että loppukuussa ei ole varaa enää joogata vaateostosten takia.

Kun aloittaa joogan, on ensimmäisen viikon niin kipeä, ettei usko pystyvänsä koskaan enää nostamaan käsivarsia vyötärön korkeudelle ja harjoituksista tulee helposti luistettua sillä perusteella. Se on väärä tapa. Kivusta pitää nauttia, ottaa kaikki irti ja harjoitella entistä kovemmin. Kun lihakset ovat särkevää muusia, kannattaa ajatella, että sentään omistaa lihakset ja jos on vaikeuksia motivoitua, täytyy ajatella itsensä ihan uudessa valossa. Se on helppoa, kun ei katso peiliin ja irvistele toukkamaiselle keskivartalolleen, vaan keskittyy lihaskipuihin; kohta tuntee itsensä jamaikalaiseksi pikajuoksijaksi, lihakset ovat turvoksissa ja tuntee sellaisiakin muskeleita, joita ei tiennyt omistavansa. Kannattaa pitää tätä harhakuvaa yllä, se auttaa harjoituksiin menemisessä.

Henkiselle ja älylliselle puolelle olisin halunnut ottaa jonkun kielikurssin, mutta millä rahalla jne. Päätin siis heti matkalta tultuani aloittaa Aamusivujen kirjoittamisen. Aamusivut perustuvat Julia Cameronin oppeihin ja kirjoihin Kultasuoni, Tie luovuuteen ja Tyhjän paperin nautinto. Aamusivut toimivat meditaationa, lukkojen avaajana, inspiraationa ja keinona jäsennellä omaa elämäänsä. Minä olen aina kannattanut sitä ja joskus onnistunut kirjoittamaan aamusivuja jopa puoli vuotta putkeen. Kun heräät(puoli tuntia aikaisemmin kuin muuten pitäisi herätä), kirjoita heti ensi töiksesi kolme A4-sivua käsin ja nimenomaan käsin. Kirjoita mitä tahansa, Aamusivuissa ei ole sääntöjä, muuta kuin että niitä pitää kirjoittaa joka aamu, ehdottomasti käsin ja ehdottomasti kolme sivua. Eikä niitä saa koskaan näyttää kenellekään. Aamusivut auttavat suoriutumaan vittumaisista tehtävistä, jotka jäävät helposti roikkumaan, ne auttavat tekemään isoja ja pieniä päätöksiä ja jäsentämään omaa elämää. Aamusivujen myötä unet selkiytyvät ja pysyvät paremmin mielessä, niitä on helpompi tulkita ja muutenkin oma mieli avautuu uudella tavalla. Kun on kirjoittanut kolme sivua seitsemän aikaan aamulla, on väkisinkin hereillä. Minä keitän aina kahvit kirjoittamista varten. Aluksi ranne kipeytyi ja kramppasi, niin vähän tulee nykyän kirjoitettua käsin mitään. Houkuttelen itseni Aamusivuihin ostamalla hienon, vahakantisen A4-kokoisen vihon, johon tuntuu hyvältä kirjoittaa. Montakohan keskeneräistä ja täyttä vihkoa minulla on kaapeissa ja kellareissa lojumassa...valehtelematta kymmeniä.

                                                               Syysruokaa


Kesällä on ihanaa syödä salaatteja, tuoretta kalaa ja uusia perunoita. Monet kai tunkevat makkaraa ja grilliruokaa naamaansa koko kesän, mutta minä olen vähän huono siinä ja tykkään (oikeasti) kunnollisesta ruuasta, joka on terveellistä ja jonka syömistä ei tarvitse rajoittaa tai miettiä. Elokuun lopussa minä ainakin kaipaan jo kunnon tuhteja uuniruokia, itsetehtyä leipää ja Kölnin himomarttailijan esimerkin mukaisesti säilöntää. Kunnon syysihminen tietty tekee mehuja, suolaa ja kuivattaa, sekä säilöö, mutta minä en ole tehnyt mitään moneen vuoteen ja aion siis olla tyytyväinen pelkkään säilöntään. Sekin on jo mahtava suoritus!
Syksyllä teen kasvissosekeittoa, borssia, sipulikeittoa, pataruokia ja leipää/sämpylöitä. Aamiaiseksi tietysti neljän viljan (Nalle) puuroa suolan ja voisilmän kanssa.

                                                                Syysfäshön

Oli tämäkin kesä...En ole kertaakaan käyttänyt Kreetalta hankkimiani jeesussandaaleja, mutta onneksi ne eivät ikinä mene pois muodista. Ensi kesänä tuntuu sitten mahtavalta laittaa ihan uudet skandaalit jalkaan.

Tällä hetkellä tuntuu hyvältä käyttää saappaita paljaiden koipien kanssa ja kaivella nahkatakkeja ja huiveja naftaliinista. Haluan aina hirveästi kaikkea ja teen listoja vaatteista, joita kesäksi tarvitsen, mutta päädyn hankkimaan niistä murto-osan. Syksyllä löydän yleensä paljon paremmin kaikkea ja olen paljon innokkaampi etsimäänkin vaatteita. Nyt minulla on yksi hankinta ylitse muiden: tummanharmaat pillifarkut. Kertokaa, oi fäshonistat, mistä saa halvalla ja hyviä. Ja ihan turha sitten suositella mitään nuorisokauppoja, niissä isoimmat koot ovat 28 tuumaa ja minä vaan paisun ja paisun...


                                                             Terveys

Kaura kirjoitti tuossa kilpirauhasjuttuja. Minulla sattuu olemaan sama vaiva, eli kilpirauhasen vajaatoiminta, hypotyreoosi, ja olen syönyt Thyroxinia melkein kahdeksan vuotta. Kahta alle vuoden kestänyttä hyvinvoinnin kautta lukuunottamatta olen kärsinyt koko ajan vajaatoiminnan oireista, vaikka annostuksen pitäisi olla kohdallaan. Eräs ystäväni puhui minulle vuosi sitten Armour Thyroidista ja kehotti menemään lääkärille, mutta ei ollut rahaa ja uskoin, että tulen kuntoon, kunhan olen toipunut vieroituskuurista kunnolla jne. Tosiasia on, että kärsin edelleen samoista oireista, joista pahimpina voin kertoa aloitekyvyn puutteen ja väsymyksen, jatkuvan alakulon, pahan pemssin, äänen käheytymisen, painonnousun ja laihtumisen mahdottomuuden, palelun, kuivan ihon ja hiusten ja kulmakarvojen lähdön. Nyt olen saanut (Aamusivujen ansiosta!) varattua itselleni joulukuuksi ajan lääkärille, joka on erikoistunut kilpirauhasairauksiin ja kirjoittaa mukisematta Armouria. Aion kokeilla sitä rahasta riippumatta, maksoi mitä maksoi(tietenkään toimiva lääke ei ole kela-korvattava), koska haluan itseni takaisin, en halua jäädä tällaiseksi! Minulla on edelleen sellaiset reilu kymmenen kiloa ihannepainooni ja uskon, että elämäni muuttuu parempaan, kunhan saan laihduttua ja kunhan saan energiatasoni ja muutenkin oman itseni takaisin. Kokeilen ainakin.

Jostain syystä en pysty lataamaan kuvia galleriaan. Ei siis kuvakoostetta tällä(kään) kertaa.

-minh-


                              

Juu hei vaan rakas nettipäiväkirjani ja anteeksi, etten ole päivittänyt matkan jälkeen. Oli pemssi- paha sellainen ja tietenkin joku lentokoneflunssa tässä päällä ja töihinpaluushokki nyt ilman muuta. Miten kaikki ihmiset tuolla kaupungilla voivatkin näyttää niin älykääpiöiltä?

Kävin tsekkaamassa kommentit ja taas oli tullut tähän vanhaan ketjuun kommentti, ajatelkaa, melkein kolme vuotta on kulunut tuostakin! Mutta kyllä nauratti lukea tuota, kaikki ihan tohkeissaan keskustelemassa sukkahousuahdistuksesta, joka on nykyään ihan arkipäivää blogeissa. Legginsit tekivät siis tuoloaan takaisin kolme vuota sitten. Ja nyt niistä ei pääse millään eroon. Minäkin niin leuhkana tuossa joku aika sitten uhosin Anun kommenttilootassa, että sanoudun leggareista irti, mutta niimpä siinä taas kävi, että eilen ostin yhdet mustat paksut kokopitkät- ne on kylläkin nimeltään trikoot, eikä legginsit- , yhdet punaiset ohuemmat ja yhdet kuviolliset, jotka hankaavat ja ärsyttävät ihoa, sekä yhdet ylipolvensukat(miten typerä sana!) ja parit sukkahousut.

Kreetalla oli ihanaa, niin lämmintä, niin hyvää ruokaa, niin ihania aaltoja meressä, niin leppoisaa ja mitähän kaikkea, turha siitä kai sen enempää. Jotain räpsäyksiä voin kyllä laittaa näytille.

Olen tässä hiukan tutkaillut itseäni ja joutunut ikäväkseni myöntämään, että olen hysteerikko. En voi sietää vanhempia, jotka pelottelevat lapsiaan, ylisuojeleminen on mielestäni typerää ja vahingollista ja kaikenlainen kauhukuvien maalailu ja yleinen skitsoilu epäterveellistä ja rajoittavaa, mutta silti olen itse juuri sellainen äiti. Olen aina ollut peloissani Lapsen puolesta ja huolehtinut ihan turhaan. Jos hän ei vastaa puhelimeen, heti alkaa ambulansseja, verta, sairaaloita, ruumishuoneita ja hautajaisadresseja vilistä verkkokalvolla, maha puristuu kivistäväksi mytyksi, polvet menevät veltoiksi ja ja veri pakenee päästä. Se on aina ollut niin. Olen varmaan tuhannesti kertonut niistä parista kerrasta Lapsen ollessa pieni, kun on ollut vakava tilanne, kun olen reagoinut nopeasti ja toiminut ihan oikein, mutta ollut satavarma, että menetän Lapsen ja joudun kohta järjestämään hautajaisia. Kun Laps oli puolivuotias pieni pyöreäpäinen poika, enkä ollut saanut hänelle vielä rattaita, hän istui valjaissa vanhanaikaisissa punaisissa lastenvaunuissaan, kuomu alhaalla ja ihan kätevästi niillä kesällä mentiin. Hietsun kirpparilla olin juuri syöttänyt hänet ja laittanut takaisin vaunuihin, mutta en ehtinyt(muistanut? välittänyt?) vielä kiinnittää valjaita. Kumarruin vaunujen alakorille ja samantien Laps oli päällään mukulakivillä. Hätänumeroon soitto puhelinkopista ja ambumalanssilla sairaalaan. Pidin Lasta sylissä ja tsirrakuski halusi antaa minulle happea, koska olin kuulemma lakananvalkoinen kasvoiltani. Lapsella ei ollut naarmuakaan, ei aivotärähdystä, ei mitään. Seuraavana päivänä äitini osti Lapselle kunnon kuomurattaat, joita käytettiinkin tosi pitkään, Laps nukkui niissä päikkäreitä parvekkeella ja ulkona vielä monta vuotta.

Sitten oli se vaipasta tullut pikku näppylä pakaraan, joka yhtäkkiä tulehtui pahasti ja nosti kovan kuumeen. Näppylä oli hetkessä iso, sykkivä mätäpaise ja Laps kivusta ja kuumeesta punainen ja kirkuva. Pyyhälsin Kallion terveysaseman päivystykseen pidellen (mielestäni kuolevaa) Lasta, hän sai jäädytyssuihketta peppuun ja paise puhkaistiin ja se siitä.
Kerran soitin ambulanssin kun Laps vähän alle kaksivuotiaana dyykkasi sohvan selkänojalta pää edellä lattialle iltariehuntahurmoksessaan.
Pahin oli kuitenkin Choking on chicken-tapaus. B, silloinen tuleva ex-aviomieheni taisi olla ensimmäisen tai toisen kerran Suomessa, Laps oli kaksi- ja puolivuotias. Olimme olleet jossain ulkona tai kylässä ja tulleet kotiin Ruoholahden kämppään. Laps oli saanut iltavellinsä, olin kylvettänyt hänet, lukenut iltasadun ja laulanut sängyn vieressä hetken, kuten joka ilta. Laps känisi ja inisi ja minä aloin pikkuhiljaa hermostua, kun hän ei suostunut nukahtamaan, vaan singahti lattialle puuhastelemaan ja känisemään kun laitoin huoneen oven kiinni ja siirryin olkkariin B:n kanssa. Hyppäsin makuuhuoneessa laittamassa Lasta sänkyyn varmaan kaksi tuntia. Meillä oli pullo viiniä, mutten saanut hörppyäkään juotua, kun Laps inisi. Päätin ignoorata hänet puoleksi tunniksi ja katsoimme Beavis & Butt-headia. Jakso oli Choke, siinä Butt-head tukehtuu kananluuhun ja se oli sairaan hauska. Naureskelimme ohjelmalle, kun yhtäkkiä tasaisen käninän sijasta makuuhuoneesta alkoi kuulua järkyttävää kakomista ja hinkumista. Ryntäsin katsomaan, Laps makasi selällään sängyssä eikä saanut henkeä, oli tulipunainen kasvoiltaan. Nostin häntä vyötäröstä ja kumauttelin selkään, ei apua. Henki ei enää kulkenut ja Laps alkoi pahasti sinertää. Hän roikkui velttona käsivarsillani. Otin nilkoista kiinni ja ravistelin häntä pää alaspäin, ei mitään apua. Hengitys tuntui loppuvan. Yritin kaivaa sormillani kurkusta mitä siellä ikinä olikin, mutta en ylettynyt. Laps oli täysin veltto ja tajuton. Viimeisenä keinonani otin heimlichin otteen, ei aavistustakaan mistä olin sen oppinut, miten pystyin tekemään sen oikein ja vielä pienelle lapselle, mutta kurkusta lensi kaaressa seinään pieni, valkoinen esine. Laps takaisin sängylle ja hetken odotus, sitten hyvin kevyttä painelua ja yksi puhallus tekohengitystä ja hän alkoi haukkoa henkeään ja palasi tajuihinsa. Kun hän hengitti kunnolla ja kirkui, tönäisin B:n kumoon ja juoksin Laps sylissä puhelimeen ja soitin hätänumeroon. Koko ajan B. seisoi halvaantuneena makuuhuoneen ovella. Tasan kolmen minuutin kuluttua tsirraäijät juoksivat portaita ylös. He viipyivät puoli tuntia tarkkaillen ja kuulostellen. Laps huusi ja yski limaa ja minä kertasin ensihoitajille mitä oli tapahtnut. Muistan kaiken sekunti sekunnilta, kuin se tapahtuisi nyt ja vieläkin, kun kirjoitan, polveni tuntuvat veteliltä ja nenä on jääkylmä. Pieni valkoinen esine, joka Lapsen kurkussa oli, oli sellaista perinteistä farmieläinsarjaa, kana, ei suurempi kuin peukalonpääni. Farmieläimet olivat omassa laatikossaan leluhyllyllä ja Laps oli käynyt kippaamassa laatikon sisällön lattialle ja ottanut kanan sänkyyn imeskelläkseen sitä ja hypistelläkseen sitä nukahtaessaan. Voi jeesus, miten soimasin itseäni ja pitkään. Ensihoitajat kyselivät ja tutkivat Lasta ja sanoivat, että olin toiminut juuri oikein, eikä tarvetta sairaalaanmenolle ollut, mutta minä en nukkunut moneen yöhön sen jälkeen ja kävimme B:n kanssa ensimmäisen kriisimme läpi; hän ilmoitti, että saattaisi olla parempi, jos hän lähtisi Irlantiin ja minä karjuin hänelle, että hän oli itsekeskeinen paskiainen. B. jäi vielä kuukaudeksi, ehkä vain todistaakseen, ettei ollut itsekeskeinen paskiainen(eipä vissiin), mutta osoitti selvästi mieltään siitä, että Lapsen tukehtuminen vei suuren osan huomiostani pois hänestä. Selfish gobshite.

Karmeinta koko jutussa oli mielestäni se Beavis & Butt-headin choking on chicken ja se muovikana. Ja se, että B ei tehnyt mitään, ei soittanut hätänumeroon, joka oli teipattuna puhelimeen(selitys: "en osaa suomea") eikä edes yrittänyt tulla tilanteeseen auttamaan, seisoi vain ja katsoi. Mutta ehkä olen liian ankara hänelle siinä suhteessa, tiedän, että monien ihmisten on vaikea reagoida hätätilanteessa, eikä hän olisi oikeastaan muuta voinutkaan tehdä, kuin soittaa ambulanssin, jos olisi siis tajunnut.

Aikamoinen pohjustus tälle panique-äitiydelleni taas. Tiedän, että kaikille lapsille tapahtuu aina jotain, sairastumisia ja loukkaantumisia, mutta johtuuko minun nykyinenkin pelkoni noista muutamasta tapauksesta, jotka ovat varmastikin vielä aika lievästä päästä enimmäkseen? Vai miten tällainen kauhu on päässyt kehittymään?
No, Kreetan-matkalla huomasin jälleen kerran olevani ihan samanlainen kuin aina ennen, pelkääväni ja odottavani pahinta ja puhuvani kauhujuttuja, varoittelevani Lasta kuin mikäkin pelotteleva noita-akka. Ja mikä pahinta, suustani tuli jatkuvasti ulos mitä sairaimpia juttuja siellä matkalla:

- "Hei ootko juonu vettä? Kuinka paljon olet juonut? Nyt juot ton vesipullollisen tyhjäksi siinä mun edessä, niin että mä näen, mä en halua, että sä alat kouristelemaan ja kuolet nestehukkaan".

-" Laita se turvavyö kiinni nyt heti(bussissa lentokentältä hotelliin). Mä en halua, että sä olet ilman turvavyötä, se oli kuule just tällainen bussi siellä Malagassa, kun ne kaikki suomalaiset kuoli ja vammautui. Jos tulee kolari, sä lennät ensimmäisenä tosta tuulilasista läpi, silpoudut ja lennät jyrkänteeltä alas tonne rotkoon, eikä susta jää mitään jäljelle."

-" Pidä se paita päällä, kunnes mä olen ihrannut itseni, sit laitan sulle tätä rasvaa. Tajuatko, että se ihon palaminen alkaa välittömästi kun se alkaa saada aurinkoa, mä en halua, että sä palat ja sitten kuolet ihosyöpään."

-"Kävellään yhdessä hotellille(illalla ruuan jälkeen, 50 metrin pimeä tienpätkä ravintolalta hotellille) ja me mennään sitten drinkille, kun sut on saatettu hotelliin. Kyllä saatetaan! Varmasti muuten saatetaan! Mä en halua, että sä kävelet yksin pimeässä tuolla ja sitten tulee joku hullu tuhatta ja sataa ja sä jäät auton alle ja kuolet heti tokana lomapäivänä".

- " Uit sitten koko ajan rannan suuntaisesti, noi aallot on niin isoja. Et mene polvea syvemmälle! Jos sä hukut, mä en ehdi tonne niin nopeasti, enkä mä näe täällä rantavahtia missään, mä en halua, että sä hukut!"

(siis Lapsen olisi pitänyt uida rantavedessä käsipohjaa minun edessäni koko ajan? Voi luoja..)

Ja niin edelleen ja niin edelleen. Kyllä minä tiedän, miltä tuo kuullostaa, mutta en mahda itselleni mitään.
Tuo uimajuttu oli ensimmäisen kerran, kun olin tokana iltana Lapsen kanssa kahdestaan uimassa auringonlaskun aikaan. Olin ollut aamulla jo A:n kanssa uimassa, kun Laps nukkui hotellissa ja heti ekana iltana A. kävi ruuan jälkeen yöuinnilla. Ranta oli matala ja turvallinen, Laps on erinomainen uimari ja melkein 16-vuotias, mutta...Kun oltiin tuon iltauinnin jälkeisenä aamuna kolmistaan rannalla, meillä oli uimapatja ja siellä oli massiiviset aallot. A. ja Laps säntäsivät mereen. Minä katselin aurinkotuolista ja pelkäsin. Käännyin kaivaakseni mp3-soittimen laukusta ja kun katsoin taas mereen, Laps oli kadonnut. A. polski iloisena edelleen samassa kohtaa kuin äsken, mutta Lasta ei ollut mailla eikä halmeilla. Säikähtäneenä pomppasin seisomaan ja tähyilin merelle. Ei hiustupsuakaan näkyvissä teinistä. Juoksin kuin pieni eläin mereen ja kroolasin syvemmälle. Yritin huutaa A:lle, mutta hän oli liian kaukana. Aloin hysteerisenä uida rannan suuntaisesti ja tähyilin joka puolelle, mutta en nähnyt Lasta. Vesi oli minua kaulaan asti, suurin osa ihmisistä oli lähempänä rantaa. Olin juuri alkamassa huutaa kurkku suorana, kun törmäsin johonkin , joka kellui mahallaan ihan paikallaan. Se oli Laps, kasvot pohjaa kohti, raajat velttoina. Heittäydyin hänen alleen ja nostin pinnalle. Laps haukkoi henkeään säikähdyksestä. Hän oli sanonut A:lle menevänsä kymmenen metrin päähän sukeltelemaan ja tutkimaan kaloja ja A. oli jäänyt polskimaan patjan kanssa isoihin aaltoihin. Melkein itkin järkytyksestä, mutta sitten Laps piti minulle pienen puhuttelun. Olemme aina olleet yhdessä vaikka missä rannoilla ja uimassa ja Laps on mellastanut ja sukellellut pienestä pitäen Pihlajasaaressa, Uunisaaressa ja vaikka missä, kun minä olen maannut viltillä rannassa tai kauempana kallioilla ja välillä vain katsonut varmuuden vuoksi, että hän on tallella. Hän on uinut ja norklannut jo pienenä isänsä kanssa ulkomailla, hän on hyvä uimari ja järkevä nuorimies, minun pitää lopettaa skitsoilu välittömästi.

Tein sen kuitenkin kerran vielä, kun oltiin hotellin uima-altaalla riehumassa ja pelaamassa jotain pallonriistoa tai muuta. Laps sukelsi edessäni ja noustessaan pintaan ei meinannut saada henkeä. Tai siltä se minusta näytti. Minä nappasin känestä kiinni ja yritin raahata altaan reunalle. Laps huusi ja nauroi ja silloin vasta tajusin, ettei ollut mitään hätää. Lopetin vesivainoilun siihen. Kyllä hävettää. Inhottavinta on minusta kuulla itsensä selittävän noita kuolemisjuttuja ihan vakavana ja tosissaan. Miten sitä oppii rentoutumaan ja olemaan pelkäämättä lapsensa puolesta? Ei kai kukaan teistä ole koskaan näin paha ollut? Onko teillä joskus ollut todellista vaaratilannetta ja jos on, miten se on vaikuttanut huolehtimiseen jälkeenpäin? Onko kukaan muu koskaan käynyt yksityiskohtaisesti mielessään läpi oman lapsensa kuolemaa ja ikäänkuin valmistautunut siihen, suunnitellut, miten toimii kun saa tiedon? Onko tämä ihan hirveää ja tarvitsenko ammattiapua?

Nyt pitää käydä kaupassa, tulen lisäämään kuvia sitten sen jälkeen tai huomenna.
-minh-

Kaksi asiaa saa minut tuntemaan itseni vanhaksi. Ensiksikin: A. täyttää tänään 32 vuotta. TAAS! Minusta se on täyttänyt 32 jo kolme kertaa, ei tämä ole reilua. Syntymäpäivää on juhlistettu pyykkituvalla, massiivisella hermoromahduksella Lapsen lukiopaikasta, sekä tällä hetkellä jonkun zombielokuvan katsomisella. Siitä asti, kun A. muutti yli puolitoista vuotta sitten omaan kämppäänsä täältä, ovat he Lapsen kanssa kokoontuneet siellä kerran viikossa pizzan ja zombielokuvien merkeissä. Välillä on soitettu kitaraa ja joskus on lipsuttu perinteisten kauhuelokuvien puolelle, mutta zombileffat ovat heidän yhteinen, rakas harrastuksensa.

Toinen minua vanhentava  asia on tukka. Tsekatkaa jos ette usko:

                   

En ole värjännyt hiuksiani yli 8 kuukauteen ja kävin leikkauttamassa ne huhtikuun alussa lyhyiksi, niskaan asti ja nyt ne ovat juuri ja juuri hartioiden yli. N. 1/3 hiuksista on omanväristä ja loput vanhaa värjättyä, joskin aktiivisen pesemisen ja auringossaolon takia haalistunutta. En halua värjätä enää, mutta jos tuo saamarin harmaa alkaa tuolta enemmänkin tursuta, niin on pakko. Olen vasta 36! Hopeisia jouhia ilmestyy myös ohimoille ja päälaelle, mutta suoritan melkein joka aamu tarkastuksen ja nyppimisen. En varmaan voi kauaa enää nyppiä tulematta kaljuksi, joten ilmeisesti kohta on ryhdyttävä taas värjäämään. Minusta tämä on eppää ja ikävää, olin juuri pääsemässä värjäyskierteestä pois ja hyväksymässä maantiehen vivahtavan keskiruskean värini, mutta ei kai tässä auta muu, kuin hankkia jonkunlaiset raidat päähän.

Bongasitteko kynteni kuvasta? Jos ette, tässä teille lisämateriaalia:

                


Ignooratkaa ryppyiset nakkisormeni ja ihailkaa kynsiäni! Kesäisin ne aina kasvavat niin, etten ehdi pureskella perässä. En halua pitkiä kynsiä missään tapauksessa ja kynteni ovat heikot, vinot ja lohkeilevat, paitsi kesällä, jolloin ne rehottavat. Noita pitää lyhentää vähän, sitten uusi kirsikanpunainen sävy käy niihin nätisti.

Lisää fäshöniä: kengät, tai paremminkin skandaalit joista aiemmin mainitsin :


               


              


Ostettu muistaakseni Spirit Storesta vuonna 1998 tai ´99 ja vähän käytetyt. Eikö ne ole ihan asiallisen massiiviset ja käy hyvin farkkushortsien kanssa? Minä otan ne matkalle mukaan. A. jo kysyi, kun sovittelin joutessani äsken vaatteita, että otetaanko Kreetalla sitten Päivän Asu-kuva joka päivä. Totesin, että en aio pakata lomapuvustoa mukaan, vaan heittelen tuttuun tyyliin vaatteita matkalaukkuun puoli tuntia ennen lähtöä, aina tulee hyvä jälkeä. Viimeksi, kun Samokselle lähdettiin, olin tosin niin hirveissä paukuissa koko yön ja kälätin puhelimessa, etten saanut pakattua ennenkuin auto odotti ikkunan alla aikaisin aamulla ja Samoksella sitten hotellihuoneessa löysin kassista yhdet eripariset bikinit, yhden minihameen ja useita syyskaulahuiveja, mm. yhden turkoosin villaisen..yksiäkään lätsyttimiä en ollut pakannut ja jostain syystä olin kuvitellut kutistuneeni kaksi vuotta vanhoihin toppeihin sun muihin yön aikana.

Nyt tiedän tarkalleen, mitä tulee mukaan: farkkushortsit, kahdet bikinit, parit läpsyttimet, yhdet skandaalit,  5-8 erilaista toppia tai t-paitaa ja muutama mekko/kretonki/hamonen, sekä pimppariksia ja yksi villatakki.

A. ja Laps lähtivät kauppaan ostamaan Lapselle parranajovälineitä. Hui. Se sietämätön teinikarvoitus on kieltämättä käynyt hermoilleni ja nyt A. meinaa opettaa kersalle parranajoa ja hankkii sille omat vaahdot ja höylät. Siistiä! Pelottavaa!

Laps on lisännyt muutenkin harmaita hiuksiani jättämällä opiskelupaikan hakemiset väliin. Jotain se eilen yritti soitella, mutta tänään kävi ilmi, että hän missasi kymppiluokan paikat, voi jeesus sentään...
Paniikissa soitin opolle, joka sanoi, ettei Laps ollut edes hakenut kymppiluokan paikkaa, vaan oli ilmoittanut opolle, että sen on oltava lukio tai muuten ei mitään. Ja minuahan ei tietenkään informoitu, ennenkuin oli liian myöhäistä. Kahteen (paska)lukioon on kuulemma mahdollista päästä peruutuspaikoille ensi tiistaina, kun koulut alkavat. Me olemme silloin Kreetalla. Ai että mun tekis mieli jättää se kersa koneesta!
Soittelin sitten vähän kouluja läpi ja varasin meille ajan opolle kahdesta lukiosta huomenna ja torstaina. Ne ovat aikuislukioita ja niihin pitäisi kuulemma päästä ihan hyvin keskustelun kautta. Vanhan koulun opo oli ehdottomasti sitä mieltä, että Laps kuuluu lukioon, eikä kympille ja oman koulun kymppi on vain erityisoppilaille. Kun sanoin tietyistä ongelmista(esmes täydellisen olemattomat ruotsintaidot), opo sanoi, että Laps on ihan lukiokamaa, voi ottaa nollakursseja tietyistä vaikeista aineista, mutta kymppiluokka tekisi vain huonoa. En tiedä, mitä ajatella. Äiti soitti eilen ja kimitti ihan semihysteerisenä Lapsen opiskelupaikasta ja minulle vasta tänään selvisi, että paperit on lähettämättä ja puhelut soittamatta. En tajua, mikä tuota kersaa vaivaa! Todennäköisesti sama kuin minuakin aikoinaan...

Olen aloittanut lukemaan Joyce Carol Oatesin Gravedigger´s daughter-romaania. Se on hillittömän paksu ja tuntuu junnaavan paikoillaan ikuisuuden Rebeccan lapsuus-osiossa, mutta odotan, että se siitä vielä paranee.

Huomenna ja ylihuomenna siis lukiotapaamisia, kirpparipaikkaa en ole säiden takia uskaltanut käydä lunastamassa ja loppuviikko taitaakin sitten mennä matkaa odotellessa. Jostain syystä tällä kertaa minäkin olen vähän intoillut siitä, yleensähän en osaa hehkuttaa mitään reissuja etukäteen, matkat tuntuvat aina hirveän etäisiltä ihan lähtöpäivään asti. Siksi varmaan pakkaamisenikin on aina niin ankeaa ja epäonnistunutta.
-minh-